Minä vihaan sitä tunnetta, kun tyhjyys täyttää mieleni. Vihaan sitä, kun en pysty ajattelemaan kunnolla,mutta silti se yksi asia vaivaa mieltäni todella paljon, ja kun siihen ei voi vaikutta mitenkään.. Mä en jaksa enää vaipuu uneen niin että olen itkenyt muutaman tunnin putkeen näkemättä loppua sille kyynelten määrälle. En vain enään jaksa ajatella, että minä olen jollekkin tärkeä..Minun mielessäni pyörii vain ajatuksia poislähtemisestä.. Jos minulta kysyttäisiin että pelkäänkö kuolemaa voisin vain vastata siihen etten enään pelkää. Minä vain sorrun aina viiltelemään, kun en näe pois pääsyä ahdistavasta tilanteesta, tai silloinkun en voi lakata itkemästä ja olen vain pitkään ollut maassa. Minusta on vain nyt parinkin päivän aikana tuntunut sille etten jaksaisi edes hymyillä. En jaksa että minun suojakuori vain kasvaa ja vahvenee kokoajan. Vihaan sitä kun minun pitäisi vain hymyillä, en vain jaksa sitä kun minun pitäisi olla vahva ja jaksaa tätä kaikkea joka painaa minua alaspäin. Minä vain kuormitan itseäni sillä, kun aina jaksan hymyillä ja nauraa ihmisten lähellä, tosiasia on se minä pelkään ihmisiä en tiedä miksi mutta ne ahdistavat minua.. Kukaan ei vain ymmärrä sitä että pakotan itseni vain heidän luokseen en halua kenenkään huomaavan ahsituneisuuttani ja matalaa mielitilaani. Pidän vain sitä pahaaoloani sisälläni en halua päästää sitä valloilleen muuta kuin öisin juuri silloin kun olen yksin. Silloinku ainut asia mikä minua lohduttaa on seinä johon hakkaan taas rystysiäni.Minä haluaisin vain paeta tätä kaikkea voisiko joku pelastaa minut hukkumasta tähän pahaanoloon.
♥:lla blacksymphony
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti