Ehkä jonain päivänä osaan antaa anteeksi itselleni,
sanoin vain ehkä koska sitä ei voi tietää,
ei voi tietään miten muhun tulee vielä joskus sattumaan.
En nyt jaksa kirjoittaa runoa siitä mitä tunnen vaan selitän teille..
Elämäni on kuin vuoristorata, aluksi se menee hitaasti ylöspäin,
kunnes nopeasti vajoaa alas.
Tunne kun joutuu nöyryytetyksi naurun alaiseksi paskaksi,tiedättekö tämän tunteen?
-uskon että moni on kokenut tämän, joutunut naurun alaiseksi haluamattaan sitä.
Sitten kun sattuu ei osaa muutakuin hymyillä ja sanoa,että kaikki kunnossa.
jonakin päivänä joku näkee lävitsesi ja kysyy
"onko kaikki kunnossa"
ja vastaan siihen tottumuksen mukaan
"kyllä, kaikki on kunnossa" , perään vilautan pienen hymyn,
vaikka se sattuu.
Parin päivän jälkeen katson itseäsi peilistä,sama ainainen inho kasvoillasi.
En sittenkään ole oppinut rakastamaan itseäni yhtään sen enenpää.
vihaan itseäni niinkuin eilen, ja sitä edellisenä päivänä ja päivinä sen jälkeen..
Millon opin pitämään itsestäni? on ainainen kysymys jota kysyn,
itseltäni melkein joka päivä,ja vastaus on yksinkertainen en koskaan.
Vaikka ehkä pitäisi.
Muutaman yksinäisen minuutin jälkeen purskahdan itkuun ja en tiedä siihe syytä,
johtuuko se yksinäisyydestä, ahdistuneisuudesta vai mistä?
yritän keksiä siihen hyvin syyn mutten keksi, ja nukahdan itkuuni.
-Herään aamulla siihen kun pitäisi nousta kouluun,
ajatuskin laatikkoon menemisestä ahdistaa, ahdistun jo sanasta,
koulu niin paljon että voisin itkeä. Siellä ei ole hyvä olla,
tahtoisin juosta ovesta pois ja itkeä ja itkeä.
Kauan sitten olisin ollut jo valmis vaihtamaan koulua,
olisin vain halunnut pois tältä paikkakunnalta niin ettei koskaan palaisi takaisin.
Koulun jälkeen olisin valmis olemaan kotona vaikka tääläkään ei ole,
hyvä olla, mutta silti mieluiten olisin muualla.
kotiin tultuani olen ahdistunut ahdistunut entisestään.
Kirjoitan, itken, kuuntelen musiikkia...
jos ne vaikka auttaisivat minua.
tässä on tämän päivän postaus en nyt jaksanut romaania tänne kirjottaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti